Steve Knopper: Appetite for Self-Destruction

 ☆ ☆

»Unless such a big-money idea actually comes to fruition, it looks like the record business is doomed. The music business, however, has a bright future.»

Appetite for Self-Destruction (2009) kertoo levy-busineksen noususta vinyylien aikana, CD:n kulta-ajasta ja lopulta tuhosta, kun se ei kyennyt sopeutumaan digitaalitekniikkaan, joka leikkasi musiikin tuottamisen ja jakelun kustannukset pois. Levybusineksen strategia haastaa oikeuteen satunnaisia asiakkaitaan, ei ollut mitenkään erityisen kannatettava tapa hoitaa suhteitaan artisteihin ja musiikin kuuntelijoihin.

Vaikka levyteollisuus on busineksenä alavireistä, niin musiikilla on silti valoisa tulevaisuus, mikäli artistit vain toimivat asiassa aktiivisesti ja pitävät oikeudet musiikkiinsa itsellään. Kirja oli sellaisenaan ihan kelpoisesti kirjoitettu historiikki levybusineksesta, muttei mitään sen enempää. Nykyään sillä, että kritisoidaan kapitalisteja ahneudesta, ei enää ansaita tähtiä, vaan pitäisi olla enemmänkin ajatuksia taustalla. Mutta kenties tämä kertoo siitä, että kirja on vanha, julkaistu tammikuussa 2009, joten maailma on kehittynyt siitä jo eteenpäin. 

Amazonin Kindle -versio

Peter Miller: The Smart Swarm

 ☆ ☆ ☆ ☆

»Although the ultimate origins of self-organization remain something of a mystery, researchers have identified three basic mechanisms by which it works: decentralized control, distributed problem-solving, and multiple interactions.»

The Smart Swarm: How to Work Efficiently, Communicate Effectively, and Make Better Decisions Using the Secrets of Flocks, Schools, and Colonies (2010) on taas yksi kaaosteorian sovelluksia käsittelevä kirja. Kirjassa pohditaan eläinmaailman esimerkein sitä kuinka laumat voivat käyttäytyä älykkäästi (dynaaminen ryhmäkäyttäytyminen). Vaikka yksittäiset muurahaiset, termiitit tai mehiläiset eivät ole älykkäitä, niin yhteiskuntana tai parvena (swarm) ne toimivat hyvinkin älykkäästi ja pystyvät suorittamaan erittäin monimutkaisia pitkän aikavälin tehtäviä. Esimerkiksi termiittikeon passiivista ilmastointia on tutkittu ja sen pohjalta on suunniteltu myös kerrostalojen tuuletusta. Muurahaiset, termiitit ja mehiläiset toimivat siis yhteisönä kuin yksittäinen superorganismi ja myös muilla parveilevilla lajeilla ryhmäkäyttäytyminen on enemmän kuin yksilöiden summa.

Ihmiset ovat tottuneet siihen, että ryhmäkäyttäytyminen pitäisi olla hierarkkisesti johdettua, mutta eläinmaailman yhteisöt ovat lähes aina dynaamisia, jolloin päätöksenteko on hajautettua. Yksittäinen muurahainen muistaa tapahtumia vain noin 10 sekunnin ajalta, mutta siitä huolimatta yhteisö toimii päämäärätietoisesti, koska yksittäiset muurahaiset noudattavat yksinkertaisia sääntöjä, joista näkyvin on feromonijäljen seuraaminen. Toisaalta kottaraiset koordinoivat parveilun siten, että yksittäiset linnut pitävät silmällä vain 5-6 vieressä lentävää lintua ja ohjaavat oman lentämisen näiden mukaan. Näin parvi pysyy dynaamisesti koordinoituna vaikka parven päätöksenteko on hajautettu.

Kiinnostavin huomio on myös ihmisten tapauksessa, jossa ryhmä toisistaan riippumattomia yksilöitä suoriutuu tehtävistä useimmiten paremmin kuin alan asiantuntijat. Esimerkiksi jos tehdään demokraattisia äänestyksiä, niin vaikka 95 prosenttia populaatiosta ei tietäisi oikeaa vastausta, niin siitä huolimatta 5 prosenttia, jotka perustavat arvionsa tietoon, voivat kääntää enemmistöpäätöksen oikeaksi. Tämä malli perustellaan mehiläisten avulla, jossa mehiläiset valitsevat uuden pesäpaikan yksittäisten tiedustelijoiden suhteellisen heikosti perustellun arvion mukaan. Yksi potentiaalinen pesäpaikka kuitenkin yleensä saa eniten huomiota, koska useita tiedustelijoita esittää arvionsa ja keskimäärin hyvät pesäpaikat valikoituvat todennäköisemmin.

Tämä on sikäli tärkeä havainto, että on aina kokonaisuudelle parasta, jos yksilöt uskaltavat ajatella itsenäisesti ja ajatella asioita uudesta näkökulmasta, koska ryhmäpäätökselle tärkeintä on ryhmän jäsenten informaation heterogeenisuus. Vaikka yksittäinen uusi näkökulma olisikin virheellinen, niin hyvät uudet ajatukset valikoituvat nopeasti. Siksi on tärkeää muistaa ajatella asioita uudesta näkökulmasta sekä siitä mikä tuntuu oikeasti itsestään hyvältä ja pitäisi välttää houkutusta tehdä asioita vain sillä perusteella että niin on aikaisemminkin tehty tai vielä pahempaa, tehdä päätöksiä sen pohjalta mitä arvelee muiden ajattelevan asiasta. Mitä heterogeenisempi ryhmä on, sitä parempia ja valistuneempia demokraattisia yhteispäätöksiä se kykenee tekemään, koska toisaalta ihmisiä vaivaa myös se, että aina kyse ei ole riippumattomista yksilöistä, vaan ihmiset valitsevat kantansa sen mukaan mitä olettavat muiden äänestävän. Tällöin ryhmäpäätös voi muuttua älykkäästä tyhmäksi. Siksi olisi tärkeää, että ryhmän yksilöiden tietopohja olisi heterogeeninen.

Kirja vertaa myös kulkusirkkoja (Locust) talouskriisiin, jossa sijoittajat myyvät paniikissa arvoaan menettäviä osakkeita. Tämä paniikki johtaa siten romahdukseen. Kenties analogia on tässä hieman ontuva, koska sirkkojen parveilu on ihmiselle vahingollista, niin sitä sitten verrataan ihmiselle vahingolliseen pörssiromahdukseen. Mutta kulkusirkkojen parveilun arvellaan johtuvan siitä, että populaation tiheys kasvaa liian suureksi, jolloin asosiaaliset sirkat muuttavat käyttäytymiseen erittäin sosiaalisiksi ja näin parvi pysyy yhtenäisenä ja vaeltavana. Kulkusirkkojen tapauksessa parvikäyttäytyminen on samankaltainen kuin kottaraisilla, jossa sirkat saavat ärsykkeen hyppiä tai lentää eteenpäin jos aistivat takapäässä jatkuvia kosketuksia yli neljän tunnin ajan. Koska sirkat ovat kannibaaleja, ja mielellään pureksivat eteen tulevia sirkkoja, niin sirkoilla on vahva reaktio hypätä eteenpäin jos niiden takapäätä koskettaa (tämä reaktio toimii vaikka sirkalta leikkaisi pään poikki, tätä ei ollut toki kirjassa ;). En kuitenkaan tästä johtaisi analogiaa pörssipaniikkiin, vaan kyse on varsin luonnollisesta sopeutumasta, joka perustuu siihen, että sirkat lisääntyvät eksponentiaalisesti lyhyen sadekauden aikana ja lähtevät vaeltamaan kun ruoka loppuu paikallisesti.

Kirjan ihmisten yhteiskuntaa ja eläinmaailman parvia vertaileva lähestyminen kaaosteoriaan on siis varsin kiinnostava, joten kyllä tämäkin kirja kaaosteoriasta ja kompleksisuudesta kannattaa lukea. Vaikka suhteellisen nuori kaaosteoria onkin lyönyt tieteellisenä paradigmana itsensä jo läpi, niin kyllä yrityksillä ja poliitikoilla ja taloustieteilijöillä on vielä paljon opittavaa sen suhteen, ettei dynaamisia kompleksisia systeemejä voida käsitellä klassisin keinoin, mutta niitä voidaan ymmärtää varsin hyvin kaaosteorian tarjoamin välinein. Siksi aiheesta kannattaa edelleenkin lukea kirjoja ja kirjoittaa. Kenties vuoden 2008 finanssikriisi ja sen yhä jatkuvat jälkimainingit opettivat jotain.

Amazonin Kindle -versio.

Man With Wings ~ The Story Of Leonardo Da Vinci

☆

Joseph Cottlerin kirja on vähän vanhanaikainen Da Vinci-elämänkerta vuodelta 1946. En huomannut katsoa kirjan julkaisuvuotta sitä ostaessani, joten se oli puhdas virheostos ja rahat ja aika menivät sen puolesta hukkaan. Tosin, oma oli syyni koska en katsonut mitä olen ostamassa. Voi kuitenkin kestää jonkin aikaa että Da Vinci saa enää uutta tilaisuutta hiukan modernimmalla taidolla kirjoitetulle elämänkerralle, josta saisi hiukan käsitystä mitä Leonardo oikeastaan teki ja mikä vaikutus hänellä lopulta nyt oli kulttuurihistorialle.

Hänen ajatuksensa esimerkiksi geologiasta ja tieteestä olisivat olleet mukava käydä perusteellisesti läpi, mutta valitettavasti näitä asioita ei tunnettu vielä 40-luvulla niin hyvin että niitä olisi pystytty järkevästi käsittelemään. Syy miksi ei tunnettu, niin kuilu tieteen ja kulttuurin välillä oli niin syvä, ettei löytynyt asiantuntijoita, jotka olisivat pystyneet käsittelemään kulttuurihistoria ja tieteen historiaa rinnatusten. Nykyään tämä kuilu on aika pitkälle haudattu, joten historiaa pystytään tutkimaan järkevämmin.

Kirja on myös hyvin ohut noin yleisesti asiasisällöltään, eli paljon sanoja mutta vähän asiaa, joten tylsää luettavaa, joten sekin vähä mitä siinä olisi menee helposti ohi kun mielenkiinto herpaantuu. 

Miguel Nicolelis: Beyond Boundaries

☆ ☆

»The conclusion from more than two decades of experiments is that the brain creates a sense of body ownership through a highly adaptive, multimodal process, which can, through straightforward manipulations of visual, tactile, and body position (also known as proprioception) sensory feedback, induce each of us, in a matter of seconds, to accept another whole new body as being the home of our conscious existence.»

Beyond Boundaries: The New Neuroscience of Connecting Brains with Machines — and How It Will Change Our Lives (2011) on tylsä kirja neurorobotiikasta, jossa siis haaveillaan aivojen yhdistämisestä suoraan koneeseen. Aihe sinällään voisi olla kiinnostavakin, jos kirja olisi kirjoitettu edes jossain määrin kiinnostavasti.

Kirjan merkittävin ongelma on, että suhteellisen niukka asia hukutetaan epäoleellisten yksityiskohtien ja koejärjestelyiden kuvauksiin, jolloin yksinkertaisen asian selittämiseen käytetään kymmeniä sivuja. Toisaalta kirja harhailee jatkuvasti ontuvien analogioiden johdosta lähinnä kirjoittajan kotimaan, Brasilian poliittisessa ja kulttuurisessa historiassa. Esimerkiksi jalkapalloilija Peléstä kerrotaan melkein enemmän kuin siitä kuinka aivot sitten oikeastaan saataisiin keskustelemaan koneen kanssa.

Kolmas retorinen ärsyttävyys kirjassa on kirjoittajan pinnalliset viittaukset populaareihin tiedekirjoihin (esim. Deutsch, Gould & Greene), ja näin ollen innokkaana scifi-fanina Miguel on nimennyt oman hypoteesinsa aivojen toiminnasta relativistic brain -teoriaksi, joka perustuu neuraalisen aika-avaruuden jatkumoon. Toki voihan sitä viljellä tällaisia kontekstissaan pseudotieteellisiä käsitteitä joita ei itse ymmärrä, koska ne kuulostavat hienoilta, mutta en odottaisi tällaista tiedeihmisenä itseään pitävältä. Miguelin pitäisi ymmärtää, kuinka noloja tällaiset pinnalliseen väärin sovellettuun tietoon perustuvat ajatukset ovat.

Miguel paljastaa poikkitieteellisen tietämyksensä pinnallisuuden varsin selkeästi sillä, että hän visioi useaan otteeseen ajatuksia, että kun opitaan kehittämään suora käyttöliittymä aivoille, niin ihmiset voivat lähettää virtuaalisia kehoja tutkimaan esimerkiksi vieraita planeettoja kuten esimerkiksi Marsia jääden itse kuitenkin turvallisesti kotiin. Ongelmahan tässä tietenkin on, että jos hän olettaa Einsteinin suhteellisuusteorian olevan pohja hänen hypoteesilleen, niin mihin unohtui se, että signaalilta kestää minuutti jos toinenkin ehtiä Marsista maahan! Kenties hän ajatteli jotain Star Trekin Borgien kaltaista hivemindia, koska hän kuitenkin viittasi monia kertoja Star Trekkiin, esimerkiksi Vulkanuksen Mind Melt –tekniikkaan.

Toki Miguel painottaa vahvasti tulevaisuuden teknologiaopitismia ja sitä että aivot ovat pohjimmiltaan kompleksinen systeemi, jota ei voida redusoida alkeisosasiin, vaikka sitä voidaan ymmärtää kompleksisena systeeminä. Mutta nämä alkavat olemaan jo valtavirtaa tiedekirjallisuudessa muutoinkin ettei niillä tähtiä enää ansaita.

Kirjan tekninen toteutus oli siis ala-arvoinen ja se teki siitä kirjana lattean. Eikä kirjan niukasta asiasisällöstä huolimatta runsas sanamäärä tehnyt ainakaan kirjaa paremmaksi tai luettavammaksi, varsinkin kun Miguel tykkää ylipitkistä, monimutkaisista ja teknisellä jargonilla kyllästetyistä virkkeistä. Tylsä kirja siis. Pääsin kirjan kuitenkin loppuun saakka, joten siksi sai kaksi tähteä. En kuitenkaan suosittele muille yrittämistä. Tämä on harmi, koska neurorobotiikka kaipaisi jo kunnollisen, perusteellisen, ajantasaisen ja hyvin kirjoitetun tiedekirjan, koska se alkaa olla uutena tieteenalana jo kypsä olemaan jotain muutakin kuin vain scifiä.

Amazonin Kindle –versio