Miguel Nicolelis: Beyond Boundaries

☆ ☆

»The conclusion from more than two decades of experiments is that the brain creates a sense of body ownership through a highly adaptive, multimodal process, which can, through straightforward manipulations of visual, tactile, and body position (also known as proprioception) sensory feedback, induce each of us, in a matter of seconds, to accept another whole new body as being the home of our conscious existence.»

Beyond Boundaries: The New Neuroscience of Connecting Brains with Machines — and How It Will Change Our Lives (2011) on tylsä kirja neurorobotiikasta, jossa siis haaveillaan aivojen yhdistämisestä suoraan koneeseen. Aihe sinällään voisi olla kiinnostavakin, jos kirja olisi kirjoitettu edes jossain määrin kiinnostavasti.

Kirjan merkittävin ongelma on, että suhteellisen niukka asia hukutetaan epäoleellisten yksityiskohtien ja koejärjestelyiden kuvauksiin, jolloin yksinkertaisen asian selittämiseen käytetään kymmeniä sivuja. Toisaalta kirja harhailee jatkuvasti ontuvien analogioiden johdosta lähinnä kirjoittajan kotimaan, Brasilian poliittisessa ja kulttuurisessa historiassa. Esimerkiksi jalkapalloilija Peléstä kerrotaan melkein enemmän kuin siitä kuinka aivot sitten oikeastaan saataisiin keskustelemaan koneen kanssa.

Kolmas retorinen ärsyttävyys kirjassa on kirjoittajan pinnalliset viittaukset populaareihin tiedekirjoihin (esim. Deutsch, Gould & Greene), ja näin ollen innokkaana scifi-fanina Miguel on nimennyt oman hypoteesinsa aivojen toiminnasta relativistic brain -teoriaksi, joka perustuu neuraalisen aika-avaruuden jatkumoon. Toki voihan sitä viljellä tällaisia kontekstissaan pseudotieteellisiä käsitteitä joita ei itse ymmärrä, koska ne kuulostavat hienoilta, mutta en odottaisi tällaista tiedeihmisenä itseään pitävältä. Miguelin pitäisi ymmärtää, kuinka noloja tällaiset pinnalliseen väärin sovellettuun tietoon perustuvat ajatukset ovat.

Miguel paljastaa poikkitieteellisen tietämyksensä pinnallisuuden varsin selkeästi sillä, että hän visioi useaan otteeseen ajatuksia, että kun opitaan kehittämään suora käyttöliittymä aivoille, niin ihmiset voivat lähettää virtuaalisia kehoja tutkimaan esimerkiksi vieraita planeettoja kuten esimerkiksi Marsia jääden itse kuitenkin turvallisesti kotiin. Ongelmahan tässä tietenkin on, että jos hän olettaa Einsteinin suhteellisuusteorian olevan pohja hänen hypoteesilleen, niin mihin unohtui se, että signaalilta kestää minuutti jos toinenkin ehtiä Marsista maahan! Kenties hän ajatteli jotain Star Trekin Borgien kaltaista hivemindia, koska hän kuitenkin viittasi monia kertoja Star Trekkiin, esimerkiksi Vulkanuksen Mind Melt –tekniikkaan.

Toki Miguel painottaa vahvasti tulevaisuuden teknologiaopitismia ja sitä että aivot ovat pohjimmiltaan kompleksinen systeemi, jota ei voida redusoida alkeisosasiin, vaikka sitä voidaan ymmärtää kompleksisena systeeminä. Mutta nämä alkavat olemaan jo valtavirtaa tiedekirjallisuudessa muutoinkin ettei niillä tähtiä enää ansaita.

Kirjan tekninen toteutus oli siis ala-arvoinen ja se teki siitä kirjana lattean. Eikä kirjan niukasta asiasisällöstä huolimatta runsas sanamäärä tehnyt ainakaan kirjaa paremmaksi tai luettavammaksi, varsinkin kun Miguel tykkää ylipitkistä, monimutkaisista ja teknisellä jargonilla kyllästetyistä virkkeistä. Tylsä kirja siis. Pääsin kirjan kuitenkin loppuun saakka, joten siksi sai kaksi tähteä. En kuitenkaan suosittele muille yrittämistä. Tämä on harmi, koska neurorobotiikka kaipaisi jo kunnollisen, perusteellisen, ajantasaisen ja hyvin kirjoitetun tiedekirjan, koska se alkaa olla uutena tieteenalana jo kypsä olemaan jotain muutakin kuin vain scifiä.

Amazonin Kindle –versio