Steve Knopper: Appetite for Self-Destruction

 ☆ ☆

»Unless such a big-money idea actually comes to fruition, it looks like the record business is doomed. The music business, however, has a bright future.»

Appetite for Self-Destruction (2009) kertoo levy-busineksen noususta vinyylien aikana, CD:n kulta-ajasta ja lopulta tuhosta, kun se ei kyennyt sopeutumaan digitaalitekniikkaan, joka leikkasi musiikin tuottamisen ja jakelun kustannukset pois. Levybusineksen strategia haastaa oikeuteen satunnaisia asiakkaitaan, ei ollut mitenkään erityisen kannatettava tapa hoitaa suhteitaan artisteihin ja musiikin kuuntelijoihin.

Vaikka levyteollisuus on busineksenä alavireistä, niin musiikilla on silti valoisa tulevaisuus, mikäli artistit vain toimivat asiassa aktiivisesti ja pitävät oikeudet musiikkiinsa itsellään. Kirja oli sellaisenaan ihan kelpoisesti kirjoitettu historiikki levybusineksesta, muttei mitään sen enempää. Nykyään sillä, että kritisoidaan kapitalisteja ahneudesta, ei enää ansaita tähtiä, vaan pitäisi olla enemmänkin ajatuksia taustalla. Mutta kenties tämä kertoo siitä, että kirja on vanha, julkaistu tammikuussa 2009, joten maailma on kehittynyt siitä jo eteenpäin. 

Amazonin Kindle -versio

Peter Miller: The Smart Swarm

 ☆ ☆ ☆ ☆

»Although the ultimate origins of self-organization remain something of a mystery, researchers have identified three basic mechanisms by which it works: decentralized control, distributed problem-solving, and multiple interactions.»

The Smart Swarm: How to Work Efficiently, Communicate Effectively, and Make Better Decisions Using the Secrets of Flocks, Schools, and Colonies (2010) on taas yksi kaaosteorian sovelluksia käsittelevä kirja. Kirjassa pohditaan eläinmaailman esimerkein sitä kuinka laumat voivat käyttäytyä älykkäästi (dynaaminen ryhmäkäyttäytyminen). Vaikka yksittäiset muurahaiset, termiitit tai mehiläiset eivät ole älykkäitä, niin yhteiskuntana tai parvena (swarm) ne toimivat hyvinkin älykkäästi ja pystyvät suorittamaan erittäin monimutkaisia pitkän aikavälin tehtäviä. Esimerkiksi termiittikeon passiivista ilmastointia on tutkittu ja sen pohjalta on suunniteltu myös kerrostalojen tuuletusta. Muurahaiset, termiitit ja mehiläiset toimivat siis yhteisönä kuin yksittäinen superorganismi ja myös muilla parveilevilla lajeilla ryhmäkäyttäytyminen on enemmän kuin yksilöiden summa.

Ihmiset ovat tottuneet siihen, että ryhmäkäyttäytyminen pitäisi olla hierarkkisesti johdettua, mutta eläinmaailman yhteisöt ovat lähes aina dynaamisia, jolloin päätöksenteko on hajautettua. Yksittäinen muurahainen muistaa tapahtumia vain noin 10 sekunnin ajalta, mutta siitä huolimatta yhteisö toimii päämäärätietoisesti, koska yksittäiset muurahaiset noudattavat yksinkertaisia sääntöjä, joista näkyvin on feromonijäljen seuraaminen. Toisaalta kottaraiset koordinoivat parveilun siten, että yksittäiset linnut pitävät silmällä vain 5-6 vieressä lentävää lintua ja ohjaavat oman lentämisen näiden mukaan. Näin parvi pysyy dynaamisesti koordinoituna vaikka parven päätöksenteko on hajautettu.

Kiinnostavin huomio on myös ihmisten tapauksessa, jossa ryhmä toisistaan riippumattomia yksilöitä suoriutuu tehtävistä useimmiten paremmin kuin alan asiantuntijat. Esimerkiksi jos tehdään demokraattisia äänestyksiä, niin vaikka 95 prosenttia populaatiosta ei tietäisi oikeaa vastausta, niin siitä huolimatta 5 prosenttia, jotka perustavat arvionsa tietoon, voivat kääntää enemmistöpäätöksen oikeaksi. Tämä malli perustellaan mehiläisten avulla, jossa mehiläiset valitsevat uuden pesäpaikan yksittäisten tiedustelijoiden suhteellisen heikosti perustellun arvion mukaan. Yksi potentiaalinen pesäpaikka kuitenkin yleensä saa eniten huomiota, koska useita tiedustelijoita esittää arvionsa ja keskimäärin hyvät pesäpaikat valikoituvat todennäköisemmin.

Tämä on sikäli tärkeä havainto, että on aina kokonaisuudelle parasta, jos yksilöt uskaltavat ajatella itsenäisesti ja ajatella asioita uudesta näkökulmasta, koska ryhmäpäätökselle tärkeintä on ryhmän jäsenten informaation heterogeenisuus. Vaikka yksittäinen uusi näkökulma olisikin virheellinen, niin hyvät uudet ajatukset valikoituvat nopeasti. Siksi on tärkeää muistaa ajatella asioita uudesta näkökulmasta sekä siitä mikä tuntuu oikeasti itsestään hyvältä ja pitäisi välttää houkutusta tehdä asioita vain sillä perusteella että niin on aikaisemminkin tehty tai vielä pahempaa, tehdä päätöksiä sen pohjalta mitä arvelee muiden ajattelevan asiasta. Mitä heterogeenisempi ryhmä on, sitä parempia ja valistuneempia demokraattisia yhteispäätöksiä se kykenee tekemään, koska toisaalta ihmisiä vaivaa myös se, että aina kyse ei ole riippumattomista yksilöistä, vaan ihmiset valitsevat kantansa sen mukaan mitä olettavat muiden äänestävän. Tällöin ryhmäpäätös voi muuttua älykkäästä tyhmäksi. Siksi olisi tärkeää, että ryhmän yksilöiden tietopohja olisi heterogeeninen.

Kirja vertaa myös kulkusirkkoja (Locust) talouskriisiin, jossa sijoittajat myyvät paniikissa arvoaan menettäviä osakkeita. Tämä paniikki johtaa siten romahdukseen. Kenties analogia on tässä hieman ontuva, koska sirkkojen parveilu on ihmiselle vahingollista, niin sitä sitten verrataan ihmiselle vahingolliseen pörssiromahdukseen. Mutta kulkusirkkojen parveilun arvellaan johtuvan siitä, että populaation tiheys kasvaa liian suureksi, jolloin asosiaaliset sirkat muuttavat käyttäytymiseen erittäin sosiaalisiksi ja näin parvi pysyy yhtenäisenä ja vaeltavana. Kulkusirkkojen tapauksessa parvikäyttäytyminen on samankaltainen kuin kottaraisilla, jossa sirkat saavat ärsykkeen hyppiä tai lentää eteenpäin jos aistivat takapäässä jatkuvia kosketuksia yli neljän tunnin ajan. Koska sirkat ovat kannibaaleja, ja mielellään pureksivat eteen tulevia sirkkoja, niin sirkoilla on vahva reaktio hypätä eteenpäin jos niiden takapäätä koskettaa (tämä reaktio toimii vaikka sirkalta leikkaisi pään poikki, tätä ei ollut toki kirjassa ;). En kuitenkaan tästä johtaisi analogiaa pörssipaniikkiin, vaan kyse on varsin luonnollisesta sopeutumasta, joka perustuu siihen, että sirkat lisääntyvät eksponentiaalisesti lyhyen sadekauden aikana ja lähtevät vaeltamaan kun ruoka loppuu paikallisesti.

Kirjan ihmisten yhteiskuntaa ja eläinmaailman parvia vertaileva lähestyminen kaaosteoriaan on siis varsin kiinnostava, joten kyllä tämäkin kirja kaaosteoriasta ja kompleksisuudesta kannattaa lukea. Vaikka suhteellisen nuori kaaosteoria onkin lyönyt tieteellisenä paradigmana itsensä jo läpi, niin kyllä yrityksillä ja poliitikoilla ja taloustieteilijöillä on vielä paljon opittavaa sen suhteen, ettei dynaamisia kompleksisia systeemejä voida käsitellä klassisin keinoin, mutta niitä voidaan ymmärtää varsin hyvin kaaosteorian tarjoamin välinein. Siksi aiheesta kannattaa edelleenkin lukea kirjoja ja kirjoittaa. Kenties vuoden 2008 finanssikriisi ja sen yhä jatkuvat jälkimainingit opettivat jotain.

Amazonin Kindle -versio.

Man With Wings ~ The Story Of Leonardo Da Vinci

☆

Joseph Cottlerin kirja on vähän vanhanaikainen Da Vinci-elämänkerta vuodelta 1946. En huomannut katsoa kirjan julkaisuvuotta sitä ostaessani, joten se oli puhdas virheostos ja rahat ja aika menivät sen puolesta hukkaan. Tosin, oma oli syyni koska en katsonut mitä olen ostamassa. Voi kuitenkin kestää jonkin aikaa että Da Vinci saa enää uutta tilaisuutta hiukan modernimmalla taidolla kirjoitetulle elämänkerralle, josta saisi hiukan käsitystä mitä Leonardo oikeastaan teki ja mikä vaikutus hänellä lopulta nyt oli kulttuurihistorialle.

Hänen ajatuksensa esimerkiksi geologiasta ja tieteestä olisivat olleet mukava käydä perusteellisesti läpi, mutta valitettavasti näitä asioita ei tunnettu vielä 40-luvulla niin hyvin että niitä olisi pystytty järkevästi käsittelemään. Syy miksi ei tunnettu, niin kuilu tieteen ja kulttuurin välillä oli niin syvä, ettei löytynyt asiantuntijoita, jotka olisivat pystyneet käsittelemään kulttuurihistoria ja tieteen historiaa rinnatusten. Nykyään tämä kuilu on aika pitkälle haudattu, joten historiaa pystytään tutkimaan järkevämmin.

Kirja on myös hyvin ohut noin yleisesti asiasisällöltään, eli paljon sanoja mutta vähän asiaa, joten tylsää luettavaa, joten sekin vähä mitä siinä olisi menee helposti ohi kun mielenkiinto herpaantuu. 

Miguel Nicolelis: Beyond Boundaries

☆ ☆

»The conclusion from more than two decades of experiments is that the brain creates a sense of body ownership through a highly adaptive, multimodal process, which can, through straightforward manipulations of visual, tactile, and body position (also known as proprioception) sensory feedback, induce each of us, in a matter of seconds, to accept another whole new body as being the home of our conscious existence.»

Beyond Boundaries: The New Neuroscience of Connecting Brains with Machines — and How It Will Change Our Lives (2011) on tylsä kirja neurorobotiikasta, jossa siis haaveillaan aivojen yhdistämisestä suoraan koneeseen. Aihe sinällään voisi olla kiinnostavakin, jos kirja olisi kirjoitettu edes jossain määrin kiinnostavasti.

Kirjan merkittävin ongelma on, että suhteellisen niukka asia hukutetaan epäoleellisten yksityiskohtien ja koejärjestelyiden kuvauksiin, jolloin yksinkertaisen asian selittämiseen käytetään kymmeniä sivuja. Toisaalta kirja harhailee jatkuvasti ontuvien analogioiden johdosta lähinnä kirjoittajan kotimaan, Brasilian poliittisessa ja kulttuurisessa historiassa. Esimerkiksi jalkapalloilija Peléstä kerrotaan melkein enemmän kuin siitä kuinka aivot sitten oikeastaan saataisiin keskustelemaan koneen kanssa.

Kolmas retorinen ärsyttävyys kirjassa on kirjoittajan pinnalliset viittaukset populaareihin tiedekirjoihin (esim. Deutsch, Gould & Greene), ja näin ollen innokkaana scifi-fanina Miguel on nimennyt oman hypoteesinsa aivojen toiminnasta relativistic brain -teoriaksi, joka perustuu neuraalisen aika-avaruuden jatkumoon. Toki voihan sitä viljellä tällaisia kontekstissaan pseudotieteellisiä käsitteitä joita ei itse ymmärrä, koska ne kuulostavat hienoilta, mutta en odottaisi tällaista tiedeihmisenä itseään pitävältä. Miguelin pitäisi ymmärtää, kuinka noloja tällaiset pinnalliseen väärin sovellettuun tietoon perustuvat ajatukset ovat.

Miguel paljastaa poikkitieteellisen tietämyksensä pinnallisuuden varsin selkeästi sillä, että hän visioi useaan otteeseen ajatuksia, että kun opitaan kehittämään suora käyttöliittymä aivoille, niin ihmiset voivat lähettää virtuaalisia kehoja tutkimaan esimerkiksi vieraita planeettoja kuten esimerkiksi Marsia jääden itse kuitenkin turvallisesti kotiin. Ongelmahan tässä tietenkin on, että jos hän olettaa Einsteinin suhteellisuusteorian olevan pohja hänen hypoteesilleen, niin mihin unohtui se, että signaalilta kestää minuutti jos toinenkin ehtiä Marsista maahan! Kenties hän ajatteli jotain Star Trekin Borgien kaltaista hivemindia, koska hän kuitenkin viittasi monia kertoja Star Trekkiin, esimerkiksi Vulkanuksen Mind Melt –tekniikkaan.

Toki Miguel painottaa vahvasti tulevaisuuden teknologiaopitismia ja sitä että aivot ovat pohjimmiltaan kompleksinen systeemi, jota ei voida redusoida alkeisosasiin, vaikka sitä voidaan ymmärtää kompleksisena systeeminä. Mutta nämä alkavat olemaan jo valtavirtaa tiedekirjallisuudessa muutoinkin ettei niillä tähtiä enää ansaita.

Kirjan tekninen toteutus oli siis ala-arvoinen ja se teki siitä kirjana lattean. Eikä kirjan niukasta asiasisällöstä huolimatta runsas sanamäärä tehnyt ainakaan kirjaa paremmaksi tai luettavammaksi, varsinkin kun Miguel tykkää ylipitkistä, monimutkaisista ja teknisellä jargonilla kyllästetyistä virkkeistä. Tylsä kirja siis. Pääsin kirjan kuitenkin loppuun saakka, joten siksi sai kaksi tähteä. En kuitenkaan suosittele muille yrittämistä. Tämä on harmi, koska neurorobotiikka kaipaisi jo kunnollisen, perusteellisen, ajantasaisen ja hyvin kirjoitetun tiedekirjan, koska se alkaa olla uutena tieteenalana jo kypsä olemaan jotain muutakin kuin vain scifiä.

Amazonin Kindle –versio

Robert Wolke: What Einstein Told His Cook

☆ ☆ ☆

»Cocoa is naturally acidic, and the alkali used in the Dutch process neutralizes it. That can make a difference in a cake recipe, because acidic cocoa will react with any baking soda present to make carbon dioxide and increase leavening, but the neutralized Dutch process cocoa won’t.»

What Einstein Told His Cook: The Kitchen Science Explained (2002) on Robert Wolken kirja, joka selittää arkipäiväisten keittiöasioiden taustoja hiukan tieteellä maustettuna. Opin kirjasta monia yksinkertaisia asioita kuten esimerkiksi kuinka mikroaaltouuni lämmittää tai jääkaappi jäähdyttää ruokaa.

Kirja on varsin kevyttä luettavaa ja esimerkiksi tieteellinen jargoni on erikseen alleviivattu, joten kirjan lukemisen tieteellisen sivistyksen kynnys on matala. Paikoitellen Wolken asenne lukijaa kohtaan on myös hiukan paapova, mutta ei se haittaa kun tietää millaisia amerikkalaiset ovat. Wolke myös yrittää kertoa kuinka paljon parempi tapa SI-järjestelmä olisi mitata asioita verrattuna amerikkalaisten käyttämiin brittiläisiin yksiköihin. Toisaalta Wolke on tarpeettoman varovainen terveysasioissa eikä oikein kemistinä uskalla ottaa kantaa ravitsemuspuoleen, vaan toteaa että asioista edes asiantuntijat eivät ole päässeet kunnolliseen konsensukseen, joten katsoo parhaaksi olla ottamatta liiaksi kantaa.

Kirjan otsikon kaltaista kuivaa huumoria on viljalti, mutta toisaalta oli se paikoitellen viihdyttäväkin. Lopussa esimerkiksi oli pieni kiva tarina, jossa Liisa seuraa valkoista jänistä jääkaapin ihmemaahan. Tämä oli varsin hauska tapa kertoa kuinka jääkaappi jäähdyttää ruokaa ja erityisen piristävä tapa lopettaa kirja.

 Amazonin Kindle-versio

Beautiful Minds: The Parallel Lives of Great Apes and Dolphins

☆ ☆ ☆ ☆ ☆

Beautiful minds (Bearzi & Standford, 2008) on kaunis pieni kirja, joka vertailee ihmisapinoiden ja delfiinien rinnakkaista evoluutiota suuriaivoisimmiksi lajeiksi. Delfiinien ja miekkavalaiden sosiaaliset suhteet muistuttava merkittävästi simpanssien, bonobojen, gorillojen ja ihmisten sosiaalisia suhteita, joten biologian näkökulmasta näiden 100 miljoonaa vuotta sitten eronneiden sukujen rinnakkainen käsittely on varsin kiinnostavaa. Koska meillä ihmisillä omaleimaisin ominaisuus on juuri suhteellisen suuret aivot, niin suuriaivoisia delfiinejä tutkimalla voidaan oppia meistä itsestämme paljon.

Vasta Homo erectus pääsi aivojen suhteellisen koon suhteen samalle tasolle kuin delfiinit mikä tarkoittaa sitä, että ihmisapinat ohittivat vasta pari miljoonaa vuotta sitten delfiinit. Ihmisten suuriaivoisuuden kehittymistä vauhditti työkalujen käyttö, mitä mahdollisuutta ei tietenkään kädettömillä delfiineillä ole. Tämä korostaa sitä, että tärkeintä suuriaivoisuudelle ei ole työkalujen käyttö, vaan nimenomaan sosiaalisuus ja yhteistyö, jossa delfiinit ja miekkavalaat loistavat.

Kirja tekee lopussa myös kiinnostavan päätelmän sen suhteen, että koska meillä on kaksi toisistaan riippumatonta kehityslinjaa korkeatasoiseen älykkyyteen, niin kehittyneen älyn kehittyminen pitäisi olla melko todennäköistä, mikäli elämä kehittyy korkeammalle monimuotoisuuden asteelle. Rinnakkainen evoluutio on aiheena muutoinkin kiinnostava. Ilmeisimpänä esimerkkinä Australian tapaus, jossa pussieläimet ovat levittäytyneet tarjolla oleviin ekologisiin lokeroihin, jotka ovat analogisia istukallisten nisäkkäiden kanssa.

Kirjan viimeinen luku, Beautiful minds are terrible thing to waste, esittää painavan puheenvuoron siitä, että habitaattien tuhoaminen ja metsästys uhkaavat näiden molempien sukujen elinvoimaisuutta, eikä tämä voi olla hyväksyttävää ihan siitä syystä että delfiinien ja ihmisen suvun lajit ovat lähimpänä ihmistä itseään ja kyse on vain siitä, ettei ole tarpeeksi tieteellistä ja kulttuurista tietoa näiden molempien sukujen edustajien ainutkertaisuudesta. 

http://www.amazon.com/Beautiful-Minds-Parallel-Dolphins-ebook/dp/B002P686QC/ref=tmm_kin_title_0?ie=UTF8&m=A3EQ858DHKP5EE&qid=1338370836&sr=8-1 

Enough: Why the World's Poorest Starve in an Age of Plenty

 ☆ ☆ ☆ ☆

“Less sweet than it tastes! 100% Pure EU Sugar,” advertised the sugar sachets. “Made in Europe, Dumped in Africa. Contains: Hidden subsidies (70%), artificial prices (30%). Brought to you by EU consumers and taxpayers for $1.6 billion a year. WARNING: Devastating to African farmers.”

Enough (Thurow & Kilman, 2009) on kirja, josta voidaan sanoa että se on tärkeä kirja. Kirja kertoo maapallon surullisimmasta tragediasta eli siitä miksi terveellistä ja ravitsevaa ruokaa ei riitä kaikille ja miksi uuden nälkäkuolemiin johtavan katastrofin tuleminen on vain ajan kysymys.

Nälkä on kaikkein surullisinta siksi, että kyse on puhtaasta politiikasta. Ruuan tuotantoa kyllä olisi kaikkien tarpeisiin, mutta sen jakelu ei toimi. Tämä on selvää, mutta kenen poliittisista valinnoista sitten on kyse? Läpeensä korruptoituneiden kehitysmaiden hallitustenko? Ei. Ei missään tapauksessa, vaan kirjan tärkein sisältö on se, että kyse on nimenomaan sinun ja minun poliittisista valinnoista.

Maatalous ja maataloustuotteiden markkinat on melko yksinkertainen ja itsestään järjestäytyvä otus, joten korruptoituneellakaan kehitysmaahallinnolla ei ole paljon asian kanssa tekemistä. Toki on selvää, että esimerkiksi Zimbabwen tapauksessa hallituksen toimet eivät ole ainakaan helpottaneet samoin kuin sisällissota ja kansanmurhat eivät nekään edistä maanviljelyn paikallisen tuotannon riittävyyttä.

Tärkein rooli on kuitenkin länsimailla ja länsimaiden massiivisilla maataloustukiaisilla. OECD-maat maksavat maataloustukia vuosittain 300 miljardia dollaria. Tämä johtaa Euroopassa ja Yhdysvalloissa ylituotantoon, mistä seuraa ruuan maailmanmarkkinahintojen polkeminen. Koska kehitysmailla ei ole varaa vastata maataloustukiin ja vientitukiin, tämä tukahduttaa lähes kokonaan kehitysmaiden vientimahdollisuudet. YK arvioi, että länsimaiden suorat ja epäsuorat tuonnin esteet maksavat vuosittain kehitysapua vastaanottaville maille 50 miljardia dollaria, kun länsimaat vievät kehitysapua 52 miljardilla.

Seurauksena on, että länsimaissa syödään kallista ruokaa, kun taas kehitysmaissa paikallinen tuotanto ei riitä tarjoamaan riittävää elintasoa edes viljelijöille saatikka että viljalle olisi vientimahdollisuuksia vauraisiin länsimaihin, joka turvaisi tukevan ja vastikkeellisen rahavirran kehitysmaihin. Ilman maataloustukia, kehitysmaihin virtaisi rahaa, jolla voidaan ostaa länsimaisia korkean teknologian vientituotteita, kun länsimaissa puolestaan saataisiin kauppoihin halpaa ruokaa kehitysmaista. Näin kyse olisi puhtaasta win-win tilanteesta, joka toisi keskiluokkaisten kukkaroon suoraan noin 300 miljardin säästöt, laskutavasta riippuen, koska dynaamiset vaikutukset ovat hyvin moninaiset.

Asiaa pahentaa vielä se, että erityisesti Yhdysvalloissa on ollut politiikkana toimittaa hätäapua ainoastaan Yhdysvalloissa kasvatetun ruuan muodossa. Eli käytännössä vain paikallista ylituotantoa viedään ruoka-apuna. Tämä on kuitenkin erittäin vahingollista kehitysmaiden tuotannolle koska se vääristää markkinoita ja polkee hintoja. Se johtaa ruuan hinnan voimakkaisiin heilahteluihin, ja koska kehitysmaiden tuotantoa ei tueta, ruuan hinta voi painua niin matalalle, ettei sen tuotanto enää kannata viljelijöille. Näin hyvinä aikoina jää vilja istuttamatta ja voi johtaa sitten kuivuuden yllättäessä auttamaan tuotannon romahtamiseen ja nälänhätään.

Ruoka-apu on merkittävä tekijä nälän ylläpitämisessä, koska se suoraan kilpailee paikallisen tuotannon kanssa. Vaikka Yhdysvalloissa harjoitetaan vielä politiikkaa, jossa vain Amerikassa tuotettua ruokaa viedään ruoka-apuna, niin Euroopassa ollaan jo siirtymässä siihen, että ostetaan ruoka-avun ruoka paikallisilta tuottajilta. Näin ruoka-apu ei kilpaile paikallisen tuotannon kanssa polkemalla hintoja, vaan päinvastoin talouteen virtaa käteistä ja tukee paikallista ruuan tuotantoa. Myös Obama on ottanut tähän kantaa ja osoittanut ongelman ja sen ettei se ole oikein.

Maataloustukipolitiikka liittyy toki myös biopolttoaineen tuotantoon, joka on ympäristön, hiilidioksidipäästöjen ja talouden kannalta absurdia sekä inhimilliseltä kannalta rikollista. Yksi tankillinen etanolia vaatii maissia yhtä paljon kuin yhden ihmisen vuoden ruuat. Tämä fakta laittanee biopolttoaineiden älyttömyyden kontekstiinsa.

Kirja alleviivaa lukuisin esimerkein tämän tärkeän teeman, jossa nälänhätä Afrikassa on suora seuraus länsimaissa harrastetuista maataloustukipolitiikasta, vientituista ja tuontitulleista. Oikeastaan mitään muuta ei tarvita tragedioita selittämään ja maataloustukipolitiikka tappaa epäsuorasti enemmän ihmisiä kuin globaalin aseteollisuuden tuotteet. Kyse ei siis ole vain siitä, että heitetään satoja miljardeja dollareita hukkaan, vaan siitä että tällä on raskas ja verinen inhimillinen taakka.

Ja mikä kaikkein surullisinta asiassa on, niin maataloustukipolitiikan verinen kääntöpuoli ei tule kenellekään asiaan perehtynelle uutena asiana, vaan yhteys on erittäin hyvin ymmärretty, kun nälänhätien syntymekanismia on tutkittu.

Kirja kuuluu siis niihin kirjoihin joiden lukemista voin ehdoitta suositella, koska nälänhätä on sinun ja minun poliittisten valintojen seuraus, mutta kyse ei useimpien kohdalla ole tietoisesti tehdyistä valinnoista. Kirja korjaa tämän tiedon puutteen, joten siksi se on tärkeä kirja lukea.

Amazonin Kindle -versio.

Nicholas Wapshott, Keynes Hayek

☆ ☆ ☆

»Keynes believed that man had been placed in charge of his own destiny, while Hayek, with some reluctance, believed that man was destined to live by the natural laws of economics as he was obliged to live by all other natural laws.»

Keynes Hayek – The Clash that Defined Modern Economics (2011) on kirja joka vertailee kahta vallitsevaa talouspoliittista suuntausta. 40-60 luvuilla harrastettiin voimakasta Keynesiläistä talouspolitiikkaa ja se oli Yhdysvaltain keskiluokan ennennäkemättömän vaurastumisen aikaa. 70-luku oli öljykriisin ja stagflaation vuosikymmen siinä välissä, ja sitten 1980-2010-luvut olivat uusliberalismin aikaa, jolloin Hayek ja Friedman oli keskeisimpiä henkilöitä ja Reagan ja Thatcher olivat näkyvimpiä poliitikkoja. Uusliberalismille leimallista oli rikkaimman prosentin ennennäkemätön rikastuminen, kun keskiluokka jäi junnaamaan paikalleen. Uusliberalismin aikakaudella Yhdysvalloissa 90-prosentilla tulot laskivat vuoden 1978 tasosta, kun sata prosenttia talouskasvun hedelmistä meni rikkaimmalle 10 prosentille.

Keynesiläinen talouspolitiikka oli vahvimmillaan 50-60 -luvuilla, jolloin Amerikan keskituloisten palkat nousivat 50 000 dollariin vuonna 1972. Nykyään keskituloiset amerikkalaiset tienaavat noin 47 000 dollaria, mikä tarkoittaa sitä, ettei Yhdysvalloissa talous ole vieläkään elpynyt 1970-luvun öljykriisistä.

Vaikka Yhdysvalloissa oli voimakas stagflaatio 70-luvun puolivälissä, niin se ei varsinaisesti osoittanut, sitä, että korkea kysyntä olisi aiheuttanut inflaation ja työttömyyden. Kyse oli siis siitä, että Philipsin käyrä ei vastaa todellisuutta, eli inflaatiolla ja työttömyydellä ei ole suoraa yhteyttä (trade-off). Näin Keynesismin hylkääminen oli tragedia yhdysvalloille ja muulle maailmalle, koska se päästi uusliberalistit valtaan tuhoisin seurauksin.

Henkilökohtaisesti pidän kuitenkin Keynesiläisyyden suurimpina ongelmina, ettei haluta tehdä suoria rahallisia tulonsiirtoja keskiluokalle, vaan käytetään epäsuoria keinoja, kuten koron laskemista epänormaalin alas, mikä voi altistaa inflaatiolle ja talouden epävakaudelle eli virheinvestointien kumuloitumiselle, sekä toisena keinona käytetään turhan työn teettämistä, jotta ihmiset saavat työpaikkoja ja palkkatuloja, esimerkiksi turhaa byrokratiaa, puolustusvoimia ja myös hyökkäyssotia Amerikan tapauksessa. Turhan työn ja matalan koron seuraukset johtavat virheinvestointeihin, jotka syövät talouskasvua ja varallisuutta, koska keskiluokka maksaa tässä yhteiskunnassa aina kaiken, myös Facebookin osakeannin pikavoitot. Juuri inflaatio koitui turmiolliseksi 70-luvun stagflaatiossa, joka suotta antoi tekosyyn luopua Keynesin pääajatuksesta eli markkinoiden kysynnän lisäämisestä.

Reaganin saama kasvu tapahtui juuri Keynesin oppien mukaan, eli hän elvytti talouden 80-luvun alun taantumasta massiivisella budjettivajeella, joka paikattiin massiivisella julkisella velalla. Näin vaikka Reagan ajatteli Hayekin tavoin että kasvua saataisiin lisäämällä tarjontaa kysynnän kustannuksella, niin todellisuudessa hän lisäsi kysyntää ja talouskasvua juurikin massiivisella budjettivajeella. Vaikka Reagan siis äänekkäästi kritisoi Keynesin teoriaa, niin hän siitä huolimatta harjoitti massiivista Keynesiläistä talouspolitiikkaa – ainakin niin kauan kun kasvu on velan ottamisella turhan ja tuottamattoman työn teettämiseksi mahdollista.

Kirja siis pohtii Keynesin ja Hayekin vastakkaista käsitystä talouspolitiikasta. Haykin mielestä pitäisi lisätä tarjontaa, jotta hinnat laskevat, kun taas Keynesin mielestä pitäisi lisätä markkinoiden kysyntää eli keskiluokan ostovoimaa. Tämä Hayekin kannattama ns. Sayn laki ei toimi, koska hintojen laskiessa myös työttömyys lisääntyy sekä markkinat eivät ilman kysyntää tiedä mihin kannattaa sijoittaa, joten tarjonnan lisääminen johtaa virheinvestointeihin. Facebook ei välttämättä ollut hyvä sijoituskohde sokeille investoijille.

Kirjassa käsitellään melko tasapuolisesti molemmat näkökannat, ja myös Hayekin uusliberalismi saa hieman kritiikkiä. Kuitenkin on selvää, että Haeyk ja Keynes ovat hyvin eriarvoiset historialliset henkilöt, joten jotta ylipäänsä tällaista vertailua lähdettäisiin kirjoittamaa, niin kirjoittajan täytyy olla vinoutunut Hayekin ideologiaan. Hayek ei vain ole mikään erityisen tärkeä ekonomisti, ja hänen tärkein ansionsa on lähinnä siinä, että Reagan ja Thatcher samaistivat ajattelunsa Hayekiin, vaikka kummallakaan heistä ei ollut kehittynyttä tieteellistä ymmärrystä taloudesta, vaan kyse oli vain ideologiasta. 

Kirja oli siis lukukokemuksenaan positiivinen, mutta kenties aiheesta olisi voinut sanoa enemmänkin, jos kirjoittaja ei olisi ollut niin vahvasti ideologisesti painottunut ja suhtautuisi taloustieteeseen enemmän tieteenä.

http://www.amazon.com/Keynes-Hayek-Defined-Economics-ebook/dp/B005LW5K6G/ref=tmm_kin_title_0?ie=UTF8&m=A3EQ858DHKP5EE

David Agus, The End of Illness

☆ ☆ ☆ ☆

»Virtually all chronic conditions have been linked to chronic inflammation, which, put simply, creates an imbalance in your system that stimulates negative effects on your health.»

David Agusin 2012-kirja oli varsin kiinnostava, vaikka toki otsikko on vähän turhan mahtipontinen. Agusin ajatus on kuitenkin siinä että hän ajattelee pääosa sairauksista voitaisiin ennaltaehkäistä, jos tunnetaan kuinka keho yksilöllisesti ja kokonaisuutena reagoi ympäristöönsä.

Valitettavasti hän ei mainitse kovinkaan paljon kuinka tämä lopulta onnistuu. Hän on kuitenkin optimisti sen suhteen, että elimistön toiminta kokonaisuutena voidaan ymmärtää tieteellisesti ja sitä voidaan oppia hallitsemaan tieteen keinoin.

Agus kritisoi varsin painavasti perinteistä reduktionistista ajattelua lääketieteessä ja erityisesti vitamiiniajattelua. Kun keho ottaa esimerkiksi C-vitamiinia tai antioksidantteja hedelmistä, niin C-vitamiinin lisäksi hedelmistä saadaan satoja eri yhdisteitä ja kuituja joiden toiminnallisuutta kokonaisuudelle ei tunneta. Näin voi olla haitallista käyttää ylenmäärin prosessoituja ja puhdistettuja vitamiineja ja antioksidantteja, koska ne voivat muuttaa kehon homeostaasia haitalliseen suuntaan.

Ja tosiaankin, tieteellinen näyttö multivitamiinien hyödyllisyydestä on niukkaa tai jopa olematonta, koska länsimaissa voidaan syödä hyvin terveellistä ruokaa, josta saa kaiken tarvittavan. Ja esimerkiksi E-vitamiini ja beettakaroteeni vitamiinivalmisteina on tuoreimmissa tutkimuksissa saanut osakseen tieteellistä kritiikkiä, eli niistä voi olla ravintolisinä syötynä jopa haittaa; E-vitamiini altistaa aivoverenvuodolle.

Agus ei kuitenkaan ole mikään vitamiinien vastustaja, vaan perustaa käsityksensä hyvin tiukasti tieteelliseen tietoon, joka vain multivitamiinien kohdalla on hyvin niukkaa. Hän suosittelee esimerkiksi vauva-aspriinin syömistä koska se laskee elimistön tulehdustilaa ja krooninen tulehdustila on tärkein altistaja hyvin monille sairauksille. Hän myös arvelee, että statiinien teho perustuu, ei suinkaan siihen että ne alentaa kolesterolia, vaan siihen että myös statiinit laskevat elimistön kroonista tulehdustilaa. Kroonisen tulehdustilan laskemisen hyödyttäväksi vaikutuksesi hän esittää teoriaa, että tulehdustila lisää stressiä ja sitoo huomattavasti solujen resursseja tarpeettomaan immuunipuolustukseen, mikä on pois hyvin energiaintensiiviseltä DNA:n korjaukselta. Näin krooninen tulehdustila saattaa johtaa soluvaurioihin.

Mielestäni kirja oli varsin antoisaa luettavaa. Vaikka emme ole päässemässä eroon virkeän elämän ennenaikaisesti katkaisevista sairauksista vielä vähään aikaan, niin ei pidä olla liian pessimistinen. Syöpä ja verisuonitaudit ovat kuitenkin usein oire elimistön kroonisesta vaivasta. Kroonisia vaivoja ei välttämättä voida ennaltaehkäistä vain muuttamalla jotain yhtä muuttajaa, vaan pitää huomioida elimistö kokonaisuutena. Agus asettaa myös paljon toivoita lähitulevaisuuden yksilöidylle lääketieteelle ja diagnostiikalle, koska tilastollinen lääketieteellinen tieto on vain tilastollista ja se saattaa kertoa tai sitten ei yksilön tarpeista.

Ihmeparannusta Agus ei siis lupaa, mutta hän kehottaa niitä, jotka haluavat elää terveinä, syömään terveellisesti ja liikkumaan ahkerasti. Tämä kait on sellainen asia että sitä varten tosiaankin pitää lukea kirja, jotta sen ymmärtää.

http://www.amazon.com/The-End-of-Illness-ebook/dp/B004T4KQYS

Ben Bova, Moonrise

☆ ☆ ☆

»If it is to be, it is up to me»

Ben Bova kirjoittaa varsin kiinnostavaa realistista scifiä Grand Tour sarjassaan. Moonrise (1996) on sarjan viides osa ja kertoo kuutukikohdasta nimeltä Moon Base. Tukikohta on yksityisessä omistuksessa, mutta se on lakkauttamisuhkan alla, koska ei tuota tarpeeksi, jotta se kattaisi ylläpitokustannukset. Näin kirjassa yritetään miettiä keinoja kuinka tukikohta voisi tulla itseään ylläpitäväksi ja kuinka Kuussa voisi tehdä rahaa.

Realismi scifikirjallisuudessa on toki arvostettavaa eikä vähiten siksi, että sitä on helpoin arvostella. Ongelma realismissa usein kuitenkin on, että siinä viitekehyksessä ei usein nähdä uusia ajatuksia, joten se johtaa käytännössä varsin kömpelöön, epäomaperäiseen ja jopa kyyniseen tulevaisuuden visioon.

Toisaalta Bova on hyvin pessimistinen tulevaisuuden teknologisen kehityksen suhteen, koska hän epäonnistuu näkemään avaruuden resurssien hyödyntämisen ja komponenttien valmistuksen kiertoradalla SLS-menetelmällä. Kun taas toisaalta hän on yltiöoptimistinen ja visioi fysikaalisesti mahdottomia teknologioita, kuten lähes kaikkivoipia nanorobotteja ja liian halpoja ja rutiininomaisia lentoja maasta kiertoradalle.

Bova kuitenkin ennakoi kirjassa asteroidien ja Kuun mineraalien hyödyntämisen ja sen että Kuun etelänavalta löydetään vettä. Hän kuitenkin säästää nämä osaksi juonta eli ne löydetään vasta kirjan tapahtumien yhteydessä. Vaikka todellisuudessa Kuusta löydettiin vettä jo 10 vuotta kirjan kirjoittamisen jälkeen luotaimilla ja sitten kun kehittynyttä avaruusinfrastruktuuria aletaan rakentaa, niin se rakennetaan pääasiassa avaruuden omilla resursseilla hyödyntäen alle 10 metrin C-tyypin meteoroideja, eikä suinkaan siten, että kaikki, jopa hengitysilman typpi nostetaan maapallolta, koska se on aivan liian kallista.

Bova on yhteiskunnallisen kehityksen suhteen hyvin pessimistinen, eli suuryritykset hallitsevat maailmaa ja Meksikossa ja muissa kehitysmaissa eletään köyhyydessä vailla oikeutta kunnolliseen terveydenhuoltoon. Samoin todellisten yhteiskunnallisten uudistusten ja tasa-arvon lisäämisen sijaan uskonnollinen nanoteknologian ja abortin vastainen fundamentalismi valtaa maailmaa globaalilla tasolla. Kirjassa siis kuutukikohta on eräänlainen pakopaikka vapaille YK:n kasvavaa valtaa vastaan, kun päähenkilöiden omistama Clipper -avaruusalusten tuotannossa määräävän markkina-aseman omaava perheyritys ei saa olla rauhassa enää edes Kiribatilla. Ei siis mitään yhteiskunnallista visiointia, joka ei sopisi perityypilliseen amerikkalaiseen aatteeseen kapitalismin sankarien palvonnasta.

Bova rinnasti myös irrationaalisen nanoteknologian vastustamisen 90-luvun fissioenergian vastustamiseen. Valitettavasti Fukušiman jälkimainingeissa kun jännitetään, että romahtaako nelosreaktorin allas seuraavassa maanjäristyksessä, Bovan vaaroja vähättelevä suhtautuminen ydinvoimaan ja säteilyyn oli tavattoman naïvi ja 90-luvulle vanhentunut.

Kaikesta huolimatta, varsin kiinnostava kirja lukea ja sen jaksoi kahlata läpi, vaikka oli paikoitellen hyvin naïvi ja sosiaalisesti erittäin pessimistinen. Kirjan pahikset olivat aivan liian pahoja skitsofreniaa sairastavia psykopaatteja eivätkä hyviksetkään olleet niin kovin hyviä koska heidän tavoitteensa oli monopolisoida sekä energiantuotanto He-3 fuusioenergialla, että materiaalien ja avaruuslentokoneiden tuotanto nanoroboteilla Kuussa, kun nanorobotit ovat Maassa kiellettyjä. Mutta oli siinä kuitenkin aimo annos teknologiaa ja kehitysoptimismia, joten siksi ja vain siksi saa yleisilmeeltään positiivisen arvion. Kaikkein tärkeintä kuitenkin on, että Bova ymmärsi sen että avaruudessa on ihmiskunnan lähitulevaisuus vaikka se alussa maksaisikin enemmän kuin tuottaa.

http://www.amazon.com/Moonrise-ebook/dp/B003ODIWG4/ref=tmm_kin_title_0?ie=UTF8&m=A3EQ858DHKP5EE&qid=1337655391&sr=1-3