»If it is to be, it is up to me»
Ben Bova kirjoittaa varsin kiinnostavaa realistista scifiä Grand Tour sarjassaan. Moonrise (1996) on sarjan viides osa ja kertoo kuutukikohdasta nimeltä Moon Base. Tukikohta on yksityisessä omistuksessa, mutta se on lakkauttamisuhkan alla, koska ei tuota tarpeeksi, jotta se kattaisi ylläpitokustannukset. Näin kirjassa yritetään miettiä keinoja kuinka tukikohta voisi tulla itseään ylläpitäväksi ja kuinka Kuussa voisi tehdä rahaa.
Realismi scifikirjallisuudessa on toki arvostettavaa eikä vähiten siksi, että sitä on helpoin arvostella. Ongelma realismissa usein kuitenkin on, että siinä viitekehyksessä ei usein nähdä uusia ajatuksia, joten se johtaa käytännössä varsin kömpelöön, epäomaperäiseen ja jopa kyyniseen tulevaisuuden visioon.
Toisaalta Bova on hyvin pessimistinen tulevaisuuden teknologisen kehityksen suhteen, koska hän epäonnistuu näkemään avaruuden resurssien
hyödyntämisen ja komponenttien valmistuksen kiertoradalla SLS-menetelmällä. Kun
taas toisaalta hän on yltiöoptimistinen ja visioi fysikaalisesti mahdottomia
teknologioita, kuten lähes kaikkivoipia nanorobotteja ja liian halpoja ja rutiininomaisia lentoja maasta kiertoradalle.
Bova kuitenkin ennakoi kirjassa asteroidien ja Kuun mineraalien
hyödyntämisen ja sen että Kuun etelänavalta löydetään vettä. Hän kuitenkin
säästää nämä osaksi juonta eli ne löydetään vasta kirjan tapahtumien
yhteydessä. Vaikka todellisuudessa Kuusta löydettiin vettä jo 10 vuotta kirjan
kirjoittamisen jälkeen luotaimilla ja sitten kun kehittynyttä
avaruusinfrastruktuuria aletaan rakentaa, niin se rakennetaan pääasiassa
avaruuden omilla resursseilla hyödyntäen alle 10 metrin C-tyypin meteoroideja, eikä suinkaan siten, että kaikki, jopa hengitysilman typpi nostetaan maapallolta, koska se on aivan liian kallista.
Bova on yhteiskunnallisen kehityksen suhteen hyvin
pessimistinen, eli suuryritykset hallitsevat maailmaa ja Meksikossa ja muissa
kehitysmaissa eletään köyhyydessä vailla oikeutta kunnolliseen
terveydenhuoltoon. Samoin todellisten yhteiskunnallisten uudistusten ja
tasa-arvon lisäämisen sijaan uskonnollinen nanoteknologian ja abortin vastainen fundamentalismi
valtaa maailmaa globaalilla tasolla. Kirjassa siis kuutukikohta on eräänlainen
pakopaikka vapaille YK:n kasvavaa valtaa vastaan, kun päähenkilöiden omistama
Clipper -avaruusalusten tuotannossa määräävän markkina-aseman omaava perheyritys ei saa olla rauhassa enää edes Kiribatilla. Ei siis mitään yhteiskunnallista
visiointia, joka ei sopisi perityypilliseen amerikkalaiseen aatteeseen kapitalismin
sankarien palvonnasta.
Bova rinnasti myös irrationaalisen nanoteknologian vastustamisen 90-luvun
fissioenergian vastustamiseen. Valitettavasti Fukušiman jälkimainingeissa kun jännitetään,
että romahtaako nelosreaktorin allas seuraavassa maanjäristyksessä, Bovan vaaroja
vähättelevä suhtautuminen ydinvoimaan ja säteilyyn oli tavattoman naïvi ja
90-luvulle vanhentunut.
Kaikesta huolimatta, varsin kiinnostava kirja lukea ja sen jaksoi kahlata läpi,
vaikka oli paikoitellen hyvin naïvi ja sosiaalisesti erittäin pessimistinen. Kirjan
pahikset olivat aivan liian pahoja skitsofreniaa sairastavia psykopaatteja
eivätkä hyviksetkään olleet niin kovin hyviä koska heidän tavoitteensa oli
monopolisoida sekä energiantuotanto He-3 fuusioenergialla, että materiaalien ja
avaruuslentokoneiden tuotanto nanoroboteilla Kuussa, kun nanorobotit ovat Maassa kiellettyjä. Mutta oli siinä
kuitenkin aimo annos teknologiaa ja kehitysoptimismia, joten siksi ja vain siksi saa yleisilmeeltään
positiivisen arvion. Kaikkein tärkeintä kuitenkin on, että Bova ymmärsi sen että avaruudessa on ihmiskunnan lähitulevaisuus vaikka se alussa maksaisikin enemmän kuin tuottaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti