Enough: Why the World's Poorest Starve in an Age of Plenty

 ☆ ☆ ☆ ☆

“Less sweet than it tastes! 100% Pure EU Sugar,” advertised the sugar sachets. “Made in Europe, Dumped in Africa. Contains: Hidden subsidies (70%), artificial prices (30%). Brought to you by EU consumers and taxpayers for $1.6 billion a year. WARNING: Devastating to African farmers.”

Enough (Thurow & Kilman, 2009) on kirja, josta voidaan sanoa että se on tärkeä kirja. Kirja kertoo maapallon surullisimmasta tragediasta eli siitä miksi terveellistä ja ravitsevaa ruokaa ei riitä kaikille ja miksi uuden nälkäkuolemiin johtavan katastrofin tuleminen on vain ajan kysymys.

Nälkä on kaikkein surullisinta siksi, että kyse on puhtaasta politiikasta. Ruuan tuotantoa kyllä olisi kaikkien tarpeisiin, mutta sen jakelu ei toimi. Tämä on selvää, mutta kenen poliittisista valinnoista sitten on kyse? Läpeensä korruptoituneiden kehitysmaiden hallitustenko? Ei. Ei missään tapauksessa, vaan kirjan tärkein sisältö on se, että kyse on nimenomaan sinun ja minun poliittisista valinnoista.

Maatalous ja maataloustuotteiden markkinat on melko yksinkertainen ja itsestään järjestäytyvä otus, joten korruptoituneellakaan kehitysmaahallinnolla ei ole paljon asian kanssa tekemistä. Toki on selvää, että esimerkiksi Zimbabwen tapauksessa hallituksen toimet eivät ole ainakaan helpottaneet samoin kuin sisällissota ja kansanmurhat eivät nekään edistä maanviljelyn paikallisen tuotannon riittävyyttä.

Tärkein rooli on kuitenkin länsimailla ja länsimaiden massiivisilla maataloustukiaisilla. OECD-maat maksavat maataloustukia vuosittain 300 miljardia dollaria. Tämä johtaa Euroopassa ja Yhdysvalloissa ylituotantoon, mistä seuraa ruuan maailmanmarkkinahintojen polkeminen. Koska kehitysmailla ei ole varaa vastata maataloustukiin ja vientitukiin, tämä tukahduttaa lähes kokonaan kehitysmaiden vientimahdollisuudet. YK arvioi, että länsimaiden suorat ja epäsuorat tuonnin esteet maksavat vuosittain kehitysapua vastaanottaville maille 50 miljardia dollaria, kun länsimaat vievät kehitysapua 52 miljardilla.

Seurauksena on, että länsimaissa syödään kallista ruokaa, kun taas kehitysmaissa paikallinen tuotanto ei riitä tarjoamaan riittävää elintasoa edes viljelijöille saatikka että viljalle olisi vientimahdollisuuksia vauraisiin länsimaihin, joka turvaisi tukevan ja vastikkeellisen rahavirran kehitysmaihin. Ilman maataloustukia, kehitysmaihin virtaisi rahaa, jolla voidaan ostaa länsimaisia korkean teknologian vientituotteita, kun länsimaissa puolestaan saataisiin kauppoihin halpaa ruokaa kehitysmaista. Näin kyse olisi puhtaasta win-win tilanteesta, joka toisi keskiluokkaisten kukkaroon suoraan noin 300 miljardin säästöt, laskutavasta riippuen, koska dynaamiset vaikutukset ovat hyvin moninaiset.

Asiaa pahentaa vielä se, että erityisesti Yhdysvalloissa on ollut politiikkana toimittaa hätäapua ainoastaan Yhdysvalloissa kasvatetun ruuan muodossa. Eli käytännössä vain paikallista ylituotantoa viedään ruoka-apuna. Tämä on kuitenkin erittäin vahingollista kehitysmaiden tuotannolle koska se vääristää markkinoita ja polkee hintoja. Se johtaa ruuan hinnan voimakkaisiin heilahteluihin, ja koska kehitysmaiden tuotantoa ei tueta, ruuan hinta voi painua niin matalalle, ettei sen tuotanto enää kannata viljelijöille. Näin hyvinä aikoina jää vilja istuttamatta ja voi johtaa sitten kuivuuden yllättäessä auttamaan tuotannon romahtamiseen ja nälänhätään.

Ruoka-apu on merkittävä tekijä nälän ylläpitämisessä, koska se suoraan kilpailee paikallisen tuotannon kanssa. Vaikka Yhdysvalloissa harjoitetaan vielä politiikkaa, jossa vain Amerikassa tuotettua ruokaa viedään ruoka-apuna, niin Euroopassa ollaan jo siirtymässä siihen, että ostetaan ruoka-avun ruoka paikallisilta tuottajilta. Näin ruoka-apu ei kilpaile paikallisen tuotannon kanssa polkemalla hintoja, vaan päinvastoin talouteen virtaa käteistä ja tukee paikallista ruuan tuotantoa. Myös Obama on ottanut tähän kantaa ja osoittanut ongelman ja sen ettei se ole oikein.

Maataloustukipolitiikka liittyy toki myös biopolttoaineen tuotantoon, joka on ympäristön, hiilidioksidipäästöjen ja talouden kannalta absurdia sekä inhimilliseltä kannalta rikollista. Yksi tankillinen etanolia vaatii maissia yhtä paljon kuin yhden ihmisen vuoden ruuat. Tämä fakta laittanee biopolttoaineiden älyttömyyden kontekstiinsa.

Kirja alleviivaa lukuisin esimerkein tämän tärkeän teeman, jossa nälänhätä Afrikassa on suora seuraus länsimaissa harrastetuista maataloustukipolitiikasta, vientituista ja tuontitulleista. Oikeastaan mitään muuta ei tarvita tragedioita selittämään ja maataloustukipolitiikka tappaa epäsuorasti enemmän ihmisiä kuin globaalin aseteollisuuden tuotteet. Kyse ei siis ole vain siitä, että heitetään satoja miljardeja dollareita hukkaan, vaan siitä että tällä on raskas ja verinen inhimillinen taakka.

Ja mikä kaikkein surullisinta asiassa on, niin maataloustukipolitiikan verinen kääntöpuoli ei tule kenellekään asiaan perehtynelle uutena asiana, vaan yhteys on erittäin hyvin ymmärretty, kun nälänhätien syntymekanismia on tutkittu.

Kirja kuuluu siis niihin kirjoihin joiden lukemista voin ehdoitta suositella, koska nälänhätä on sinun ja minun poliittisten valintojen seuraus, mutta kyse ei useimpien kohdalla ole tietoisesti tehdyistä valinnoista. Kirja korjaa tämän tiedon puutteen, joten siksi se on tärkeä kirja lukea.

Amazonin Kindle -versio.